Köyhyysrajalla

Kaiken mukavan puuhastelun, ystävien tapaamisen ja kotimaan matkailun lisäksi elämääni mahtuu myös synkempi puoli, elämä köyhyysrajalla. Edellä mainittujen iloisten asioiden - jotka auttavat minua jaksamaan - mahdollistaa usein rakas miesystäväni, sponsoroiden "ylimääräisissä" menoissa, joista olen hänelle koko sydämestäni kiitollinen. 

En ole koskaan kokenut olevani varsinaisesti köyhä, vaan jollain konstilla saan rahani aina riittämään ruokaan, vuokraan, sähköön, puhelinlaskuihin ja jopa nettiin. Silloin tällöin, oikein säästämällä ostamme tyttäreni kanssa uusia vaatteita tai pieniä lahjoja toisillemme. Tulossa oleva Joulu tuo tietenkin epävarmuutta siitä, millä rahalla saan hankittua lahjoja rakkaimmilleni. Tyttäreni toive omasta koirasta ei toteudu vuosiin, vaikka säästänkin sitä varten joka kuukausi pienen summan. 

Kaikki odottamaton meno, kuten esim. pesukoneen tai auton hajoaminen saa talouteni armottomasti sekaisin, mutta aina niistäkin on selvitty. Ruokakaupassa jokainen ostos on mietittävä tarkkaan ja shoppailu muissa liikkeissä on minulle yleensä painajaista. Välillä käyn toki mielelläni esim. sisustusliikkeissä, mutta mitään en yleensä raaski ostaa. Mietin vain: "mihin oikeasti tarvitsen sitä?" ja niin jää moni tavara ostamatta. Hyvä niin. Osaan todellakin arvostaa sitä hetkeä, jolloin saan tai pystyn ostamaan vaikka vain pienenkin minulle tarkoituksellisen esineen. Tai lahjan jollekin muulle.

Pahinta kaikessa on ehkä se, etten osaa selittää lapselleni, miksei meillä ole varaa esim. harrastuksiin, uusiin vaatteisiin, puhelimiin tai muuhun, mitä hänen ystävillään on. Kurjaa on se, etten voi kertoa hänelle, että pääsen töihin ja saan meille lisää rahaa. Sillä töitä ei ole. Ei ainakaan sellaista, mistä saisi palkkaa kokoaikaisesti. Ja ei, en halua olla kiittämätön siitä, että olen saanut työskennellä mm. kuntouttavassa työtoiminnassa kahteen otteeseen, yhteensä lähes kaksi vuotta. Minulle kyllä kelpaa 9 euron ylläpitokorvaus päivässä, onhan 144 euroa/4 viikkoa huima lisä työmarkkinatukeen.

Mutta usein ylläpitokorvaus menee juuri tasan siihen mihin se on tarkoitettu, eli esim. matkoihin ja päivän ruokaan. Lisäksi kuntouttavan työtoiminnan teettäminen palkkatyöhön kykenevällä ihmisellä ja "voittoa tavoitellen" on moraalisesti väärin.

Kuinka turhauttavaa onkaan tehdä vastuullista työtä, siitä vielä nauttien ja parhaalla osaamallaan tavalla ja huomata, kuinka joku toinen saa samasta tai lähes samasta työstä oikeaa palkkaa! Hän saa merkitä ansioluetteloonsa palkkatyön, hän saa ajasta siihen kuuluvat lomat ja lomarahat. Hän saa tuntea itsensä kunnon kansalaiseksi, toisin kuin minä, jonka työtodistuksessa lukee kuntouttava työtoiminta. Kuka ihme haluaa nykypäivänä palkata ihmisen, jonka viime vuosien työpaikat ovat olleet kuntouttavia? Joku vikahan minussa pitää olla, jos en kelpaa "oikeaan työhön"!!

Se, että teen välillä lyhyitä työpätkiä, osa-aikaisesti, ei tee minusta vieläkään normaalia. Enkä todellakaan tee näitä tunteja rahan takia, vaan sen takia, että minulla on jotain tekemistä, tekemistä, josta jopa pidän ja joka saa minut pysymään pinnalla. Sillä osa-aikatyöhän vain sotkee kaikki raha-asiani entisestään, pahimmassa tapauksessa joudun olemaan ilman palkkaa ja Kelan tukea kuukaudenkin. Edelleenkin olen kiitollinen mahdollisuudesta, jolloin saan tienata sen 300 euroa kuussa (279 e/4 vkoa), ilman, että se vaikuttaa työmarkkinatukeen - herranen aika, sehän on lähes puolet lisää siihen, mitä muuten saan Kelalta. Mutta siihen liittyvä papereiden pyörittely ja mahdollisesti täysin rahattomana, tuen ja palkan odottelu ei tee siitä varsin kiinnostavaa.

Ystäväni ihmettelivät viikonloppuna, kuinka pärjään niin vähillä rahoilla. Olin niin ylpeä kertoessani minun pärjäävän, tosiaan mielestäni ihan hyvinkin. Pystyn silloin tällöin ilahduttamaan läheisiäni ja hankkimaan kaiken perustarpeen. Arvostamaan pieniä asioita ja olemaan onnellinen, sekä optimistinen. Säilyttämään kuin suurta aarretta rakkaalta ystävältäni saamaani 50 euroa (korvauksena pienestä työstä, josta  en olisi halunnut ottaa rahaa vastaan) lompakossani. Säilytin summaa useita kuukausia, uskaltamatta tuhlata sitä mihinkään turhaan. Kuitenkin tietoisena siitä, että minulla on mahdollisuus ostaa jotain ylimääräistä, jotain ihan omaa, raha, jolla ei ole tarkoitusta, jota ei tarvitse käyttää mihinkään pakolliseen. Ostin sillä loppujen lopuksi somisteita juhliin, pieniä, ihania yksityiskohtia, joiden merkitys minulle on enemmän kuin kukaan uskoisikaan. 

Olen hakenut toimeentulotukea muutamia kertoja, en silloin, kuin olin kuntouttavassa, vaikka ylläpitokorvausta ei lasketakaan tuloksi ja olisin siis sitä myös silloin saanut. En ole ylpeä tilanteestani ja siitä, että olen Perusturvan asiakas, mutta on hienoa saada apua juuri sen sähkölaskun verran ja siihen päälle vielä muutaman kympin käyttörahaa. Olen pahoillani, että kunnon veronmaksajat maksavat minun toimeentulostani,ja muuttaisin tilanteen, jos vain voisin. Välillä on vain pakko nöyrtyä ja myöntää avuntarve.

Syy, miksi kirjoitan tätä postausta nyt, on se, että kauniin asuntoni - jota olen laittanut kaikella sydämelläni (ja pienillä pennosilla), alueella jota rakastan - asumistuen vuositarkastuspäätös saapui. Miten voikaan ihminen olla näin hyväuskoinen? Kuvittelin nimittäin, vuokrani noustua, että myös asumistukeni korottuu. Vuokra-asunnoistahan poistui pinta-alaan liittyvät maksukriteerit vuoden alussa, mutta samalla tilalle astui enimmäismaksumenot!

Käytännössä tämä tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että jatkossa joudun maksamaan vuokraa yli 80 euroa kuussa enemmän. Suurelle osalle väestöstä tämä raha on pieni, mutta meidän taloutemme on summan takia kriisitilassa. Kauhuissani selvittelin asiaa netissä ja tottahan se on, vuokrani on liian korkea ja pelkona on se, että joudumme etsimään halvemman asunnon tai karsimaan perustarpeita tuon summan verran. 

Olen elämäni aikana joutunut luopumaan monesta asiasta ja en toivo sitä jälleen. Masennus iskee ja olen itkenyt kaksi päivää. Epäonnistumisen pelko ja riittämättömyyden tunne jäytävät sydäntäni. Olen aina voinut olla ylpeä siitä, etten ole päivääkään tehnyt työtä, mistä en olisi pitänyt,että en ole tehnyt työtä rahan takia ja siitä, että olen pyrkinyt pitämään muiden puolta, oman päänahkani riskeeraten. Ehkä minun olisikin pitänyt valita toisin? Ehkä minun olisi pitänyt valita raha, hyväpalkkainen, mutta ahdistava työ ja materia. 

Tiedän, etten ole ainoa, kuka kamppailee näiden kysymysten parissa päivittäin, ja tiedän, etten ole lähestulkoonkaan kaikkein köyhimpiä ihmisiä, edes Suomessa. Minulla on terveys ja rakkaita ihmisiä ympärilläni. Minulla on edes mahdollisuus tehdä asioita, joissa olen hyvä ja minulla on tunteet. Niin hyvässä, kuin pahassa. Nyt masentaa, mutta luovuttaa ei saa. Kyynel kyyneleeltä tulen vahvemmaksi ja vielä koittaa aamu, jolloin kaikki on jälleen hyvin.